Hyviä uutisia saa nykypäivänä kaivaa tikulla. Uutisvirta täyttyy mielenterveysongelmilla, turvallisuuspoliittisilla huolilla, Suomen talouden kasvun kituliaisuudella ja työelämäkin tuntuu uutisten perusteella vain huononevan. Negatiivisten uutisten ylipainoon vaikuttavat ongelmia tutkivat tutkijat, epäkohtiin tarttuvat etujärjestöt ja mediakin painottaa huonoja uutisia.
Tähän negatiivisuuteen hyviä uutisia on päättänyt tuoda professori Juho Saari toimittamalla teoksen ”Hyviä uutisia Suomesta”. Kirjan tekemisen taustalla on ollut mm. ajatus siitä, että Suomen tilanne on parempi, kuin mitä jokapäiväisestä keskustelusta voimme päätellä.
Kirjassa on johdanto ja päätöslukuineen kokonaista 21 artikkelia laaja-alaisesti eri teemoista. Katetut aiheet ovat elämäntyytyväisyys, luottamus, sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, nuoret, naisten asema, työhyvinvointi, elinikä, ympäristö, ilmansaasteet, rekisteritiedot, kansantalouden kehitys, työmarkkinat, hyvinvointivaltion sopeutuminen, asunnottomuus sekä Euroopan Unionin sosiaalinen ulottuvuus.
Kirjoittajat ovat mainittujen aihealueiden asiantuntijoita. Artikkelit ovat pakostakin napakoita, sivuja on teoksessa nyt 427. Seuraavassa nostoja artikkeleista.
Juho Saari tarkastelee artikkelissaan suurta joukkoa kansainvälisiä vertailuja (kilpailukyky, sosiaalinen edistys, ympäristön ja yhteiskuntien kestävyys, yhteiskuntien hallinta) ja kysyy vaatimattomasti, onko Suomi mailman paras maa. Suomen sijoitus vähän vaihtelee, mutta hyvin useassa vertailussa Suomi on (yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa) kärkipäässä. Johtopäätös: Suomi kuuluu varovaisesti arvioiden kymmenen parhaan maan joukkoon erilaisissa vertailuissa.
Sakari Kainulainen analysoi artikkelissaan suomalaisten elämäntyytyväisyyttä. Mielenkiintoisesti tulee esiin, että suomalaisten tyytyväisyys elämäänsä on pysynyt varsin samalla tasolla läpi vuosikymmenten (ensimmäinen datapiste on vuodelta 1976). Pysyvyys on kiintoisaa, koska suomalainen yhteiskunta on kuitenkin kyseisellä ajanjaksolla muuttunut merkittävästi ja toisaalta olemme kohdanneet myös erilaisia kriisejä.
Jussi Kauhasen artikkelissa todetaan, että kuva suomalaisten terveystilanteesta kokonaisuudessaan on parempi kuin koskaan. Suurin huoli tulevaisuuteen liittyen on ylipaino.
Antti Kouvo tarkastelee artikkelissaan suomalaisten kokemaa luottamusta. Hän osoittaa, että suomalasten luottamus instituutioihin (esim. poliisi, oikeusjärjestelmä) sekä ihmisiin on korkealla tasolla ja kohtalaisen vakaata.
Jari Taposen turvallisuutta ja rikoksia käsittelevä artikkeli vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Artikkelin viesti on, että Suomi on aiempaa turvallisempi maa, vaikka eräät rikosten määrää koskevat kuvaajat esittävätkin nousevaa trendiä. Kehitys johtuu laki- ja viranomaistoiminnan muutoksista, joiden johdosta erityisesti kotona tapahtuvia rikoksia tilastoituu enemmän. Väkivallan pelko on Suomessa vähentynyt. Artikkelissa on myös tärkeää pohdintaa median rikosuutisoinnista ja pelkojen lietsonnasta.
Katri Vatajan ja Jenni Heleniuksen artikkelissa tarkastellaan Kouluterveyskyselyn tuloksia. Yhtenä näkökulmana on 8. ja 9. luokkalaisten kokemus siitä, miten opettaja on kiinnostunut heidän kuulumisistaan. Trendi kehittyy myönteisesti vuodesta 1997 vuoteen 2021, jonka jälleen on tapahtunut notkahdus alaspäin. Täsmälleen samanlainen kuva piirtyy, kun tarkastellaan kokemuksia työrauhasta luokassa.
Marilla Kortesalmen ja Mette Rannan nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaan tarkasteleva artikkeli päätyy johtopäätökseen, että nuorten osallisuus on vahvistunut. Samalla kuitenkin kehityksen rinnalle kulkee nuorten joukon kasvava polarisaatio.
Sakari Saaritsa, Riina Turunen, Jari Eloranta ja Jari Ojala pureutuvat artikkelissaan naisten asemaan erityisesti koulutuksen ja työllisyysasteen kautta. Artikkeli on kiintoisa osoittaen, kuinka nuori asia sukupuolten välisen eriarvoisuuden väheneminen on. Naiset ohittivat miehet kaikessa korkeakoulutuksessa (tutkinnot kandista tohtoriin) vuonna 1992 ja ylemmissä korkeakoulututkinnoissa vuonna 2004. Työmarkkinoiden osalta 1970-luvulla naisista reilut 55 prosenttia työikäisistä teki palkkatyötä. Vuonna 2023 naisten työllisyysaste (78 %) ohitti ensimmäistä kertaa miesten työllisyysasteen (77,9 %). Miesten ja naisten palkoissa on ollut nykypäivän silmälaseilla katsottuna hämmentävän isoja eroja: 1900-luvun taitteessa 50 % palkkaero oli tavallinen. Vuonna 1941 naisten palkat olivat teollisuudessa 70 prosenttia miesten palkoista ja tavallinen tilanne 1950-luvulla oli, että naisten palkat olivat 75 prosenttia miesten palkoista alakohtaisten erojen ollessa suuria. Sukupuolen mukaan määrittyvä palkka oli suomalaisessa yhteiskunnassa noudatettava sosiaalinen normi 1960-luvulle saakka.
Tuomo Alasoini tarkastelee artikkelissaan työhyvinvointia. Empiirisenä aineistona hän käyttää Työolotutkimusta (viimeisin data on vuodelta 2018). Lisäksi esitetään kuva työpaikkatapaturmista 1976-2022. Alasoinin johtopäätös on, että työhyvinvointi Suomessa on parantunut. Alasoinin johtopäätös työelämän pitkää trendiä koskien on varmastikin oikeasuuntainen, vaikka artikkelissa esitetäänkin vain pari näkökulmaa subjektiivisiin työhyvinvointia koskeviin mittareihin. Päätelmää tukee, että työtapaturmat ja työkyvyttömyyseläkkeet ovat trendinmaisesti vähentyneet. On kuitenkin todennäköistä, että työhyvinvointia koskevia haasteita esiintyy sellaisissa osaryhmissä, jotka jäävät pimentoon työelämää koskevan yleistrendin alle. Mielenterveyteen liittyvät haasteet (mittarina vaikkapa Kelan sairauspäivärahatilastot) sekä henkisen kuormittuneisuuden kokeminen ovat myös yksi teema, joka rikkoo kuvaa paranevasta työhyvinvoinnsta.
Anu Sirenin artikkeli eliniän pidentymisestä oli itselleni yksi kokoelman innostavimmista. Ihmisen lajityypillinen maksimaalisen elämän pituus on 122 vuotta. Yhä useammalla suomalaisella on tilaisuus käyttää pitenevä osuus tuosta potentiaalista. Eikä tässä vielä kaikki: elinikän piteneminen ei venytä niinkään vanhuutta, vaan lisää toimintakykyisiä vuosia. Raihnaisten vuosien osuus on pysynyt samana. Eliniän piteneminen jatkuu ja noin joka toinen tämän päivän lapsi ja nuori tulee saavuttamaan sadan vuoden iän. Siren kirjoittaa, että suomalainen yhteiskunta ja hyvinvointijärjestelmä on suunniteltu paljon lyhyempää elämänkulkua silmällä pitäen. Muutoksia tarvitaan koulutuksessa, työelämässä, terveyden edistämisessä sekä sosiaali- ja terveyspolitiikassa. Meidän tulee esimerkiksi varautua yhä piteneviin työuriin. Kun työurat ovat jopa 60 vuotta pitkiä, tulee työntekijöillä olla mahdollisuuksia sopeuttaa tarvittaessa työn tekemisen määrää, pitää erilaisia vapaita tai kouluttautua uudelleen ja kehittää osaamistaan. Tulemmekin varmasti näkemään hiljattain lopetettujen aikuiskoulutustuen ja vuorotteluvapaan kaltaisten järjestelmien syntymisen uudelleen.
Panu Rantakokko, Riikka Airaksinen ja Jouko Tuomisto osoittavat, että ympäristö on puhdistunut ikuisuuskemikaaleista. Valppautta kuitenkin tarvitaan, sillä esimerkiksi työpaikoilla altistuminen dioksiineille on mahdollista kierrätysmetallien talteenotossa, jos olosuhteet ovat alkeelliset. Erityisesti kehittyvissä maissa tapahtuva jätteenpoltto avotulella ja kaatopaikkapalot saattavat altistaa myös lähiseudun asukkaita. Siksi jätteiden dumppaaminen kehittyvistä maista köyhempiin maihin on edesvastuutonta.
Jouni Tuomisto toteaa, että savu on hälventynyt taivaalta. Pienhiukkaspitoisuudet ovat suomalaisissa kaupungeissa kansainvälisesti vertaillen alhaisia ja kehitys on esimerkiksi Helsingissä jatkunut myönteisenä. Ilmansaasteiden aiheuttama tautitaakka on alentunut merkittävästi.
Markus Sovala kirjoittaa yhdestä Suomen vahvuudesta, eli kansallisista rekistereistä ja niiden käytöstä yhteiskunnallisen päätöksenteon tukena. Sovala huomauttaa, että vaikka Suomessa usein puhutaankin aineistojen hankalasta saatavuudesta (toisiokäyttölain myötä), muualla maailmassa vastaava kehitys rekisteriaineistojen hyödyntämisessä ei ole vielä edes alkanut. Sovalan artikkelelissa on myös mielenkiintoisia pohdintoja aineistojen käytön tulevaisuudesta. Ehdotukset ovat kansalaisyhteiskunnan käyttöön tarkoitettu Datahuone, käyttöliittymän luominen rekisteriaineistoihin, mikrosimulaatiomallien “kansanpainokset” sekä eduskunnan tietopalvelun toiminnan laajentaminen.
Jaakko Kiander toteaa, että kansantalous on vaikeuksista huolimatta kehittynyt kohtuullisen hyvin. Kansantalouden kasvuun liittyvät ongelmat ovat todellisia ja Suomi on kiistatta jäänyt jälkeen muista Pohjoismaista. Myönteistä on, että työikäisen väestön määrä kehittynyt ennustettua paremmin, työllisyysaste on noussut ennustettua paremmin ja väestön ikääntymisen aiheuttamista julkisten menojen kasvupaineista on toistaiseksi selvitty. Kriisitunnelmista huolimatta Suomen talouden perustekijät ovat vahvoja.
Mika Maliranta kirjoittaa, että suomalaiset työmarkkinat ovat joustavat ja sopeutuvat. Suomea on koeteltu tuottavuusshokkien muodossa, mutta pinnan alla on rakentumassa uusia kasvun mahdollisuuksia. Tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaan tehdyt panostukset alkavat näkyä edelläkävijäyritysten tuloksissa. Jos tämä kehitys jatkuu, positiivinen vire alkaa näkyä myös kansantalouden tunnusluvuissa ja julkistalouden kestävyydessä.
Juho Saari tarkastelee artikkelissaan hyvinvointivaltion sopeutumista murrokseen. Hyvinvointivaltion kriisiä koskevalla puheella on tunnetusti pitkät juuret. Hyvinvointivaltion eri osa-alueet ovat jatkuvan uudistamisen kohteena. Kiintoisasti Saari tuo esiin, että tulkinnan kulloinkin ajankohtaisten muutosten merkityksestä ovat usein hyvin kärjekkäitä, mutta ajan päästä tarkastellen muutokset näyttävät maltillisemmilta.
Juho Kaakisen ja Saija Turusen kirjoitus osoittaa, että asunnottomuus on Suomessa alentunut. Tämä on myönteistä, kun samaan aikaan asunnottomuus on lähes kaikissa Euroopan maissa lisääntynyt. Kirjoittajat pitävät mahdollisena, että vuonna 2027 Suomessa ollaan hyvin lähellä asunnottomuuden lopullista poistamista.
Minna Ylikännö ja Minna van Gerven kirjoittavat Eurooopan Unionin sosiaalisesta ulottuvuudesta. Konkreettisena esimerkkinä he kuvaavat meneillään olevaa alustatyötä koskevan sääntelyn kehittämistä.
Tuomas Forsberg kirjoittaa sodasta ja rauhasta. Suomi on saanut elää rauhassa jo kohta yli 80 vuotta. Venäjän hyökättyä Ukrainaan on sodan riski Suomessakin kasvanut. Forsberg kuitenkin pitää riskin toteutumista epätodennäköisenä. Pieneenkin todennäköisyyteen on kuitenkin syytä varautua. Tulevaisuuden kehityskuluista Venäjällä ei ole varmuutta.
Viimeisessä artikkelissa Juho Saari kysyy, miten meillä on varaa menestyvään Suomeen. Mainituksi tulevat Orpon hallituksen hallitusohjelman erilaisuus suhteessa edellisen hallituksen ohjelmaan, vuonna 2024 hyväksytty “Kansallinen keskipitkän aikavälin finanssipoliittis-rakenteellinen suunnitelma”, kansalaisten tulevaisuudenusko ja usko Eurooppaan, kansainvälinen toimintaympäristö sekä tarve vahvistaa puolustusta. Aivan viimeisimmässä kappaleessa luetellaan joitakin aihealueita, jotka olisivat ansainneet luvun kirjassa. Näitä ovat mm. koulutus, yksinäisyys ja maahanmuutto.
Kaiken kaikkiaan kirja on asiantuntevan kirjoittajajoukon erittäin laaja ja korkeatasoinen katsaus suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksista. Lukija saa myös hyvän muistutuksen siitä, kuinka monessa suhteessa (positiivinen) kehitys Suomessa on ollut varsin nopeaa. Tänä päivänä itsestäänselviltä näyttävät asiat (kuten naisten asema työmarkkinoilla) näyttivät aivan toisilta niinkin tuoreessa historiassa kuin 1970-luvulla. Arvokasta on, että artikkeleissa hyödynnetään aikasarjatilastoja ja myös kansainvälisiä vertailuja.
Kirjan esipuhe on päivätty syyskuussa 2024. Maailma on kirjan painoon menemisen jälkeen muuttunut monella tavalla arvaamattomammaksi paikaksi. Laajojen kauppasotien uhka on kasvanut ja turvallisuuspolitiikan pelimerkkejä jaetaan uudelleen. Luotto Suomen hankkimiin turvatakuisiin (Nato-jäsenyys) on muuttunut epävarmemmaksi. On selvää, että Saarenkin loppuartikkelissaan mainitsema puolustusmenojen lisääminen vähentää resursseja hyvinvointivaltiolta. Auroja taotaan taas vaihteeksi miekoiksi. Tarvitsemme monenlaista kykyä sopeutua tähän uuteen maailmaan, jotta tulevaisuudessakin saamme hyviä uutisia Suomesta.
Juho Saari (toim). Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino. Tampere, 2025.
Kirja saatu kustantajalta arviointia varten.